Maryam Razavi muistaa, kuinka hän talvisina päivinä lähti koulun jälkeen ulkoiluttamaan koiraa ja kiipesi männyn oksalle katsomaan auringon laskua. Sillä hetkellä neljätoistavuotias Maryam toisteli mielessään, että kyllä kaikki muuttuu vielä hyväksi. Seuraavana aamuna hän yritti kerta toisensa jälkeen sivuuttaa koko kiusaamisjutun, lähteä kouluun ja toivoa, että ehkä tänään kaikki olisi toisin.

Nyt vuosia myöhemmin hän suhtautuu lempeydellä muistoihinsa ja kertoo, kuinka hän haluaisi halata sitä pientä itseään:

”Olen varmaan joskus jossain haastattelussa sanonut, ettei koulukiusatuksi tuleminen enää minuun vaikuta, mutta se ei ole totta. Ehkä siihen liittyvien tunteiden käsittely on silloin ollut vielä kesken.”

Maryam kertoo, että jälki jäi siitä, kun joku toistuvasti ja pidemmän aikaa kertoi hänen olevan vääränlainen eikä kukaan hakeutunut hänen seuraansa: ”Aloin uskoa itsekin, että minussa on jotain vikaa.”

Koulukirjat ja rakastava perhe auttoivat selviytymään

Yläasteiässä kiusaaminen alkoi. Vaikka Maryam yritti nuorena alitajuisesti unohtaa, sivuuttaa koko asian ja tsempata itseään niin, että jaksoi mennä aina seuraavana päivänä kouluun, silti tilanne usein jännitti ja aiheutti surullista oloa. Kiusaaminen oli henkistä mollaamista, ilkeitä sanoja ja porukasta poissulkemista.

Vaikka Maryamin yksi selviytymiskeinoista olikin alitajuisesti unohtaminen, joitain tilanteita on jäänyt mieleen. Kerran koulussa suunniteltiin näytelmää ja opettaja pyysi häntä päärooliin. Koko luokka vastusti äänekkäästi Maryamin valintaa ja näytelmää ei koskaan tehty.

”Itse selviydyin siitä vaiheesta sekä oman ihanan perheeni että niiden muutamien koulukaverien tuella, jotka uskalsivat olla kanssani, vaikka muut hyljeksivät seuraani. Heitä haluankin edelleen kiittää.”

Kiusaaminen kouli hänestä mallioppilaan. Kun ei ollut juuri ketään, jonka kanssa viettää aikaa, hän vietti aikaa läksyjen ja koulukirjojen kanssa.

”Se, että sain onnistumisen kokemuksia koulussa menestymisestä, toi itsetunnolleni myös vahvistusta, mikä kiusaamisen takia oli koetuksella.”

”Perheeni teki kaiken voitavan, tuki minua ja oli yhteydessä kouluun.”

Lempiopettajakaan ei osannut puuttua

Kiusaamista ei otettu Maryamin koulussa vakavasti. Pitkään siellä tunnuttiin toistelevan mantraa, jonka mukaan ”meidän koulussamme ei ole kiusaamista”.

Lopulta Maryam uskaltautui itse puhumaan lempiopettajalleen aiheesta, mutta hänen yllätyksekseen opettajalla ei tuntunutkaan olevan keinoja auttaa. Myöhemmin hänelle selvisi, että opettajan oma lapsi oli joutunut kiusatuksi ja ehkä siksi aihe oli hänelle vaikea.

”Muistan kyllä sitten toisen opettajan kerran puuttuneen tilanteeseen, ja sen jälkeen asiasta kyllä keskusteltiin.”

Vaikka pahin kiusaamisvaihe kesti yläasteiän, sen vaikutukset jatkuivat vielä lukioon, koska Maryam jatkoi samassa koulussa. Maryam muistaa, kuinka hän unelmoi vanhojen tansseista ja Tuulen viemää -tyylisestä puvusta. Hän uskaltautui pyytämään yhtä poikaa parikseen, mutta vastaus oli ”en todellakaan halua tanssia sun kanssa.”

Vasta muuton ja lukion vaihdon jälkeen tilanne muuttui.

”Se oli yksi elämäni parhaimpia asioita, että päästiin muuttamaan ja uudessa koulussa, musta oltiin kiinnostuneita ja mut otettiinkin avosylin vastaan.”

Olkaa aikuiset nuorten tukena

Maryam toivosi, ettei koulukiusaamisesta enää tänä päivänä puhuttaisi ilmiönä, joka vaan on olemassa. Kiusaamisessa on aina kysymys yksilöllisestä tilanteesta, jossa tulisi kiinnittää huomiota kaikkiin osapuoliin: ”On tärkeää, että huomio kiinnittyy kiusattuun, mutta tilanteessa on usein monta nuorta, joilla on vaikeaa, eli kiusaajienkin tilanteeseen pitää keskittyä. ”

Hän toivoo myös, että opettajilla ja kaikille nuorten kanssa olevilla aikuisilla olisi rohkeutta mennä herkästi väliin ja ottaa selville asioista heti, kun huomaa jotain kiusaamiseen viittaavaakaan. Ja tarttua hetkeen erityisesti silloin, jos nuori itse tulee kertomaan siitä.

”Se on niin tärkeää, että nuoret huomataan ja heitä kuunnellaan.”

Vielä aikuisena Maryam on huomannut kiusaamiskokemustensa vaikuttavan häneen.

”Edelleen huomaan välillä hämmentyneeni, jos joku osoittaa kiinnostustaan minuun ihmisenä ja haluaa viettää aikaa kanssani.”

Ulkopuolinen keskusteluapu on ollut hänelle elämää rikastuttavaa:

”Vaikka pidän itseäni hyvin analyyttisenä ja on tärkeää puhua perheen tai ystävien kanssa, ulkopuolinen katsoo asioita etäämmältä ja osaa eri tavalla tuoda uusia näkökulmia ajatteluun.”

Tällä hetkellä Maryamille on elämässään tärkeintä pieni tytär, oma lapsuuden perhe ja läheiset ihmiset. Toiveissa on vain, että saa elää onnellista arkea ja viettää mahdollisimman paljon aikaa perheen kanssa.

”Toki minulla on myös unelmia ja olen iloinen, kun minulla on kykyä nähdä arjessa pienetkin voimaannuttavat asiat”, hän hymyilee.

TEKSTI: JUTTA KAJANDER
KUVAT: PIA INBERG