Kun Enni, 19, oli yläkoulussa, hänen vointinsa romahti. Hän alkoi kontrolloimaan syömistään ja oli kaikesta peloissaan. Juuri lukion aloittanut nuori ei jaksanut tehdä oikein mitään, ja pian kuvaan tuli masennusta ja itsetuhoisuutta.

”Vaadin itseltäni liikaa ja halusin saavuttaa esimerkiksi mahdollisimman hyvät arvosanat. Minulla ei kuitenkaan ollut voimia pyrkiä niihin. Minulla oli ystäviä, mutta samalla yksinäinen, täysin tyhjä olo”, Enni kertaa.

Sannalla, 19, oireilu alkoi myös yläkoulussa, kahdeksannella luokalla. Mikään ei kiinnostanut, ja toivottomat ajatukset johtivat viiltelyyn. Taustalla vaikutti äidin ja isän ero, joka tapahtui Sannan ollessa pieni.

”Pienempänä olin hyvä pitämään tunteita sisälläni, mutta yläasteella kaikki purkautui”, Sanna sanoo.

Kuvassa Enni

Vanhempien tuki kannattelee

Ennistä tuntui, ettei hän pystynyt edes itkemään, ja siksi itsensä satuttamisesta ja syömisen kontrolloimisesta tuli keino purkaa pahaa oloa. Hän haki apua myös Sekasin-chatista, vaikka jonot olivat pitkät.

”Sain Sekasin-chatistä vinkkejä siihen, mitä muuta voi tehdä silloin, kun tekee mieli satuttaa itseään”, Enni kertoo.

Sannalle tarjottiin apua, kuten psykiatrisen sairaanhoitajan viikoittaisia tapaamisia, mutta hän ei ollut heti valmis ottamaan sitä vastaan. Myös Sanna oli yhteydessä Sekasin-chattiin, mutta joskus jänisti linjoille päästyään. MIELI Kriisipuhelimeen hän yritti soittaa usein yöaikaan, jolloin linjat olivat erityisen ruuhkautuneet.

Sannan ajatukset synkkenivät entisestään, ja hän kävi läpi itsemurhayrityksiä, jaksoja osastolla ja päätyi lopulta huostaanoton kautta pariinkin eri lastensuojelulaitokseen. Laitosten vaihtuessa myös kaverit jäivät tai lopettivat yhteydenpidon, mikä oli Sannalle vaikeaa.

Äiti oli kuitenkin aina rinnalla, se kannatteli.

”En tiedä, olisinko tässä ilman äitiä. Hän on aina sanonut, että on minun tukenani ja pelkkä tieto siitä on usein riittänyt”, Sanna sanoo.

Myös Enniä vanhemmat ovat tukeneet läpi vaikeiden aikojen. Lisäksi hän sai lopulta nuorisopsykiatrian poliklinikan kautta lähetteen psykoterapiaan. Terapia auttoi ymmärtämään tunteiden alkuperää ja sitä, että kuka vain voi olla masentunut.

”Vaikka minulla on menneisyydessä ollut kiusaamista, en koe, että mielenterveysongelmillani olisi joku tietty syy. En myöskään enää koe syyllisyyttä siitä, että kaipaan joissain asioissa enemmän tukea.”

Toivoa onnistumisista ja paineita tulevasta

Kuvassa Sanna

Sannalle isoin käännekohta on ollut koulun aloittaminen tänä syksynä pitkän kotonaolon jälkeen. Se tuntui aluksi lähes liian jännittävältä, koska hän oli ajatellut, ettei enää pysty mielenterveyshaasteiden takia käymään koulua tai menemään töihin. Sanna kuitenkin näki koulupaikassa tilaisuuden vaihtaa suuntaa.

”Nyt kaikki onkin alkanut sujua. Sain arkeen säännöllisen rytmin, olen jaksanut käydä koulussa joka päivä ja saanut uusia kavereita”, Sanna sanoo.

Iso onnistuminen Sannalle oli myös työharjoittelujakso ruokakaupassa, joka poiki ajatuksia tulevista opinnoista sekä kenties kesätöitä ensi vuodelle.

”Positiiviset kokemukset tuovat toivoa, ja elän vihdoin sellaista perusarkea, mistä olen pitkään haaveillut.”

Enni on puolestaan ikionnellinen ja ylpeä siitä, että pääsi vaikeuksista huolimatta viime keväänä ylioppilaaksi. Tällä hetkellä hän pitää välivuotta ja tekee töitä kaupassa. Tulevaisuuden suunnitelmissa on muutto omaan asuntoon ja hakeminen yliopistoon.

”Muutokset ovat jännittäneet aina mutta eniten minua on pelottanut kasvaminen aikuiseksi. Entä jos en löydäkään paikkaani?”

Sanna on muuttanut tänä syksynä ensimmäistä kertaa omilleen ja saanut siihen apua lastensuojelun jälkihuollon tukihenkilöltä. Lisäksi vointia on tukenut psykoterapia. Myös hän tunnistaa pelon ja paineet tulevasta.

”Mitä jos en pärjääkään? Koen kovia paineita siitä, jaksanko käydä mielenterveyshaasteiden takia koulussa tai töissä. Suurin haaveeni on saada mieleinen ammatti.”

Hallituksen leikkaukset luovat epävarmuutta

Tässä ajassa Enniä mietityttää nuorten jakaantuminen mielipiteiltään äärilaitoihin, ilmastonmuutos sekä Venäjän hyökkäyssota varsinkin silloin, kun sosiaalisessa mediassa nousee siihen liittyviä videoita. Mielessä pyörii kysymys, millainen maailma tulee olemaan mahdollisesti myöhemmin hänen lapsilleen. Viime aikoina Enni on miettinyt myös hallituksen leikkauksia.

”Kun muutama vuosi sitten itse hain apua, silloin oli jo jonoja. Miten käy tulevien leikkausten myötä? Mistä nuoret sitten saavat apua? Talous on tärkeää, mutta mieluummin itse valitsisin niin, että kaikki saavat olla turvassa ja terveenä.”

Myös Sanna on ajatellut maailman myllerrystä ja sitä, miten nuorille riittää jatkossa apua.

”Kun kaikesta leikataan, se lisää epävarmuuden tunnetta”, Sanna sanoo.

Aikuinen, kysy mitä kuuluu!

Enni kannustaa hankalien tunteiden kanssa kamppailevia nuoria hakemaan apua, vaikka oma asia tuntuisi mitättömältä. Hän pystyy samaistumaan siihen, että oma huoli ei aina tunnu avun arvoiselta maailmassa, jossa toisaalla soditaan.

”Vaikka olisi pienikin huoli, niin kannattaa sanoa siitä jollekin. Minulla on ollut vaikeaa, mutta olen kuitenkin selvinnyt. On tärkeää, että nuoret saisivat apua.”

Itsetuhoisessa vaiheessa Ennille suurin apu oli nuorisoaseman työntekijästä, joka puhui asioista avoimesti niiden oikeilla nimillä. Siksi hänellä on aikuisille vain yksi neuvo.

”Jos aikuinen haluaa auttaa tai korjata jotain, niin hänen täytyy puhua suoraan. Kiertely ei auta. Kannattaa myös kysyä, mitä kuuluu. Jos ketään ei tunnu kiinnostavan, kynnys kertoa on paljon isompi.”

Sanna on täsmälleen samaa mieltä. Hänen mielestään hyviä kysymyksiä nuorelle ovat esimerkiksi Onko kaikki hyvin? Voinko tehdä sinun vuoksesi jotain? Sannan opettaja oli juuri haastatteluhetkeä aikaisemmin laittanut viestiä ja tiedustellut, että oliko hänellä kaikki hyvin, koska oli vaikuttanut koulussa murheelliselta.

”Siitä tuli lämmin fiilis ja koin, että minullakin on joku merkitys.”

TEKSTI: VIIVI VIRTANEN
KUVAT: SINI-MARJA NISKA